kerroin eilen yhdelle ystävälleni mun vammailuista. mulla oli vähän heikko hetki ja toivoin tukea, kun en ole ollut terapiassakaan kahteen viikkoon, niin se vaan jotenkin lipsahti. mutta se otti sen ihan hyvin. ja sanoi kaikkee että oon kaunis näinkin ja että mun ei tarvitse laihduttaa. haluaisin uskoa sitä, mutta en pystynyt. haluaisin uskoa että olen ihan hyvä näin, mutta en ole. mutta silti tuli paljon parempi mieli kun juttelin sen kanssa. tämä ystävä oli miespuolinen, se ymmärsi tosi hyvin ja sanoi ettei levittele tai kerro tätä kellekkään. se oli niin ihana, jopa mun paraskaverikaan ei ymmärtäny mua niin hyvin kuin se, kun joskus se sai tietää. silti mua nyt ahdistaa että se tietää ja pelottaa että se tarkkailee mua nyt ja mun syömisiä.




tänään kumminkin on 400-päivä. eilen ei menny paljoakaan yli 200, mutta pelkään tätä päivää, kun nää neljätsadat on jotenkin aina vaikeita. heräsin aikasin, mutta en mennyt balettitunnille. en tiedä miksi, mietin vaan kaikkea että en huomannut ajan kulua. jäädyin vaan istumaan sohvalle ja olin siinä ainaki 45 minuuttia vaan miettimässä kaikkea. ja myöhästyin sitten bussista. en ole syönyt vielä mitään, paitsi otin yhden kofeiiinitabletin ja kohta lähtee vitamiinit + muut. yritän skipata päivällisen, täytyy vaan keksiä joku keino, kun eilen sanoin että söin kaverilla, tosin menen taas sinne kaverille, niin vois olla sama syy.


mutta nyt tärisen niin paljon että pitää lopettaa.