Tää mun elämä on ollut lähiaikoina tosi vaihtelevaa. Välillä musta tuntuu, että kaikki on hyvin, oon muuttanu just uuteen kotiin, pois äidin ja siskon luota poikaystävän luo. Ja olen aloittanut tanssin uudestaan, se mikä oli joskus mulle se tärkein asia. Välillä taas tuntuu siltä, että kaikki on todella huonosti, nää koulu asiat pyörii mun päässä kokoajan. Onko tämä sittenkään hyvä koulu vai ei? Sen takia olen itkenyt aika paljon, vaikka se kuulostaa ehkä jonkun mielestä omituiselta. Olen muutenkin itkenyt paljon, terapeuttini vaihtuu ja lääkäri ehdotti että vaihtaisin aikuispsykiatrian puolelle, en oikein tiedä miten otan tämän. Saattaa se ollakkin ihan hyvä asia.

Mitä kokemuksia teillä on aikuispuolelta?

Minulla oli muutama kuukausi, kun yritin unohtaa nää syömisjutut. Kuitenkin ne tuli jo takaisin aika nopeasti mun päähän ja aloin taas miettimään kaloreita. Olen mustasukkainen kun poikaystäväni juttelee tai on tekemisissä joidenkin minua laihempien kanssa. Pelkään että hän haluaa joskus vaihtaa minut laihempaan naiseen.

Olen puhki. Olen niin puhki, etten tiedä jaksanko enään kauaa.

Puoli vuotta sitten luulin olevani onnellinen. Vaikka ihmisiä oli katoamassa ympäriltäni, enkä enään nähnyt ystäviäni, minulle riitti se ihminen ketä rakastan yli kaiken.

Nyt kuitenkin luulen etten enään jaksa, olen niin kulunut ja heitelty ympäriinsä, ja vaikka teen kaikkeni suhteemme eteen, tuntuu ettei se riitä ja olen jo ihan poikki. Silloin kun annoin ystävieni lähteä ympäriltäni, luulin että en tarvitse ketään muuta kuin rakkaani, mutta mitä jos menetän rakkaani, mitä minulle jää?

Rakastan sitä ihmistä kaikista eniten, joka osaa satuttaa minua kaikista eniten.

Haluaisin puhua jollekkin. Vaikka en osaisi nyt edes puhua, sanoisin varmaan vaan jotain loukkaavaa tai tyhmää. Joku joka vaan vaikka olisi siellä puhelimen päässä, eikä puhuisi mitään, mua auttaisi se tieto, että joku kuuntelisi. Tai joku joka halaisi tiukasti ja saisin vain itkeä hänen kanssaan.

En ole nukkunut kunnon öitä vähään aikaan, ja itku tulee useasti päivässä. Itken nytkin, tuntuu etten ole tehnyt mitään muuta koko päivänä kuin itkenyt. Paljon kyyneleitä, kipua ja huutoa.

Itsetuhoiset ajatukset pyörivät päässä. Pelkään, pelkään todella paljon. Ajatukset ovat niin todellisia, huolestuttaa ne. Ottaakohan kukaan niitä tosissaan? Minua ei haittaa vaikka kukaan muu ei ottaisi, mutta se yksi ihminen, se yksi ihminen joka voi minut pelastaa niiltä.

Hmm...

Mä tein aika ison jutun. Mä vaihdoin koulua.

Viime postauksessa kerroin kuinka musta tuntu pahalta, koska en ollut missään ammattikorkeassa tai yliopistossa. Mut kun olin käymässä terapiassa (mulla on väliaikaisesti sijaisena uusi terapeutti) ja mä kerroin sille kuinka mulla on niin paha olo, että mulla tulee itsetuhoisia-ajatuksia, itken melkein koko ajan ja oon tosi herkkä, että saatan saada raivokohtauksia, heitellä tavaroita ja vahingoittaa itseäni, kun poikaystävä saa nauttia siitä opiskelusta ja sen iloista. Se terapeutti vaan siihen tokaisi; "no eiks ne teekkarit ookkin aikas kovia rellestää". Siinä kohtaa mun päässä alko jyskyttää oikee kunnolla, en oikeestaan tiedä edes miksi, tuntui vaan pahalta että sekin on samaa mieltä ja sanoi sen suoraan. Mun oma terapeutti olisi sanonut siihen jotain paljon lohduttavampaa.

Mutta toisaalta, sanon sen että jos se sijainen ei olisi noin sanonut ja ollut muutenkin tuollainen, en olisi ehkä vaihtanut koulua. Mä oon nyt avoimessa yliopistossa. Pääsen toivottavasti ens syksynä aloittamaan siellä vakituisena opiskelijana. Luen nyt lukiossa pitkää matikkaa ja fysiikkaa, yliopistolla matikkaa. Keväällä alan käymään enemmän luennoilla.

Tää tulee olemaan todella rankkaa ja mä tarvitsen todella paljon sitä että ihmiset jaksaa uskoa muhun ja siihen että mä pystyn opiskelemaan ja pääsemään syksyllä vakituiseksi. Uskoa, kannustusta ja luottamusta on niitä mitä mä tarviin kaikkein eniten. Paskaa tässä on myös se, että mun opiskelut on iltapainoitteisia ja huomaan että kappas, minä se taas täällä päivällä täällä pahassa olossa pyörin, tulee ihan vanhat mieleen... Mutta oon laittanut itselleni nyt oikeen "lukujärjestyksen" siitä mitä aiheita luen ja mihin aikaan, herään aamulla vähintään yhdeksältä ja alan heti laskemaan ja lukemaan.

Mua masentaa eniten tällä hetkellä se, että en nää mun poikaystävää melkein ollenkaan. Kun se on koulussa, mä oon kotona lukemassa ja laskemassa, kun mä meen kouluun, se pääsee joko kotiin tai sitten sinne helvetin känniörvellysteekkari-juhliin. Ja kun mä pääsen, ja nään sitä, se tekee aina koulutehtäviä. Tänään sille sanoin siitä, että miksi et jätä vaikka jotain juhlan väliin ja tee silloin tehtäviä. Eihän se sitä tajunnu, se näköjään mieluummin kännäilee yliopisto kamujensa kanssa kun että olisi oman rakkaansa kanssa.

Mutta huh, nyt alkaakin sitten kunnon urakka koulussa ja mä kyllä jaksan, mussa on sisua siihen, vaikka luulen ettei moni siihen usko, mä näytän niille jotka ei usko! Toivon että täällä edes muhun uskotaan. Mä oon vahva.

Tuntuu niin pahalta. Ensinnäkin se etten ole kirjoittanut tänne... Mulla on ollu tosi paljon kiireitä, ja oon halunnu viettää aikaa mun poikaystävän kanssa. Kiitos todella paljon ihanista

kommenteista, saitte minulle hymyn huulille. Olette ihania!<3

Mutta nyt tuntuu niin pahalta, että on pakko tulla kirjoittamaan.

Musta tuntuu, että kaikki on jossain hienossa koulussa, kuten yliopistossa tai muissa korkeakouluissa. Tämä kaikki tarkoittaa mun rakasta poikaystävää. Olen erittäin kateellinen että hän pääsi yliopistoon, mutta eniten olen iloinen hänen puolestaan. Kuitenkin tuntuu, että muserrun tämän takia, kuulen joka päivä niitä yliopisto juttuja, kun olen kullalla, niin postilaatikkoon tulee kirjeitä ja lehtiä muistuttamasta koulusta ja hänen isänsä aina ihannoi poikansa opiskelua. Tulee sellainen olo, että minä olen se "pikkuinen" ammattikoululainen, joka ei pääse koskaan eteenpäin opinnoissa, ja keskeyttää kaikki koulunsa lopulta. Nyt kyllä koulu on sujunut melko hyvin, olen siitä tosi iloinen, mutta se kaivaa minua, etten saa pitää kivaa, päivisin ja iltaisin opiskelukavereideni kanssa. Nytkin kulta on jossain sauna-illassa koulunsa kanssa ja koko viikko on ollut bilettämistä. Kai sinne voi ottaa puolison mukaan, mutta ei oo edes pyydetty. Hän vielä löytää koulustansa kauniimman, laihemman ja fiksumman tytön. Olen ihan harhaluuloinenkin tästä, nään joka yö unia siitä, että näen hänet jonkun muun kanssa, herään itkien tai kiljuen ja pahassa olossa, minua ahdistaa ja ajatukseni ja uneni tuntuvat todelta. Se mua ärsyttää ettei voi puhua mulle mistään mitä on tapahtunut, tuun ihan hulluks, kun en tie mitään ja kuvittelen taas kaikkea kauheaa, toisaalta tiedän ettei hän tekisi niin minulle, rakastan häntä niin valtavasti. Mutta pelkään pahinta niin liikaa.

joo-o. poikaystävä löysi mun blogin. vittu.

tekisi mieli huutaa, itkenyt oon tänään jo. aloitin eilen e-pillereiden syönnin ja nyt mun mieliala vaihtelee koko ajan ja oon tosi kiukkunen ja suutun ihan pienestäkin. riitelin tänään äidin ja siskon kanssa, jostain niille pienestä asiasta. mulle tärkeästä, ruoasta. en halunnut sitä rasvaisinta vaan sitä kevyempää, en halunnut sitä valkoista leipää tai pastaa vaan sitä tummaa.

koulun takia paha olo. en ollut viime viikolla kun kerran vaan koulussa. tosin olin pari päivää kipeenä, mutta loppu viikosta en vaan pystynyt meneen. yöllä en saanut unta ja en aamulla herännyt. huomenna menen kyllä kouluun ja ensi viikolla. en mä voi näyttää kellekkään etten pysty siihen. mä lupasin tän itselleni että saan kaksitutkintoa. mä lupasin.

siinä meni joulu ja uusivuosi... ja ihme, en ole edes lihonut joululoman aikana. vain laihtunut. on hassua, kun ei ajattele ruokaa ja päättää lopettaa tämän "typerän" laihduttamisen, niin minä lopetan ja se on ihan ok. mutta mun sisällä raivoo jokin, joka päättää laihduttaa, joten laihdutan, ja laihdun. minä olen ikuinen laihduttaja, ja tiedän sen. en vaan voi sille mitään. 

miten parisuhde voi tehdäkkin ihmisen onnellisemmaksi?

olen paljon iloisempi kuin ennen. pystyn jopa nauttimaan perus asioista mistä en ole ennen saanut minkäänlaista mielihyvää tai hyvää oloa. 

syönyt olen vähän. en pysty syömään melkein ollenkaan. ei tee koskaan mieli ruokaa. ainoo että tanssi jäi nyt lomalle ja kohta pääsee koulustakin viettämään lomaa. ihana vähän pitää taukoo koulusta. lomalle on kyllä paljon suunnitelmia, mutta se on vain hyvä!

musta tuntuu että oon iloinen. 

oon löytäny miehen. sellasen joka sanoo rakastavansa mua. en ehkä vieläkään usko että se puhuu totta, haluaisin uskoa, mutta sisällä sanotaan; "ei se voi rakastaa tällästä läskiä." mutta näen sitä tällä hetkellä vain viikonloppuisin, koska se on armeijassa. niin ja minä koulussa. 

en ole saanut unta moneen yöhön, ja aina kun nukahdan näen painajasia. nyt väsyttää ihan tajuttomasti, mutta en saa unta ja pelkään. pelkään että mun läheisille tapahtuu jotain pahaa...

kipeänä sitä nyt istutaan kotona. ja nauran itsekseni. en tiedä syytä, mutta eikö se ole hyvä että nauraa? ainakin jos se on iloista. en kyllä tiedä onko tämä iloa vai pelkoa. pelkään koska tapaan tänään yhden pojan, en tiedä olenko siksi iloinen. en ole varma.

tuntuu ettei minulla ole aikaa kehenkään. koulu, tanssi ja sairaus vie kaiken voiman, en jaksa nousta ylös sängystäkään. mutta se on pakko. taas jauhan tästä pakosta, mutta se vaan on tosiasia. kaverit ja ystävät on häviämässä, koska mulla ei oo aikaa niille. ja eilenkin kun mulla olis ollut pari tuntia aikaa olla ystävän kanssa, niin sillä oli muita kavereita joita sen piti nähdä silloin. tuli surullinen olo, koska se tietää ettei me nähdä usein ja että mulla ei oo aikaa aina sille.

paino heittelee paljon. välillä laihdun nopeasti muutaman kilon ja välillä taas lihon. koska syömiset ja liikunnat vaihtelee koko ajan. 

olen varmaankin kipeänä, tai sitten ylirasittunut ja väsynyt. heräsin tänään puoli kaksi, vaikka herätyskello oli soinut ja sisko huudellut minua hereille. olin koomassa. en huomannut mitään. menin kumminkin pariksi tunniksi kouluun, ja sieltä tuli huudot että olin myöhästynyt ja että mikäs nyt on tähän syynä... mua suututtaa se että ne ei ymmärrä sitä että mulla on olut vaikeeeta ja ne tietää sen. mulle on tehty hojks ja ne tietää että käyn myös lukioo. että jos kerran myöhästyn vähän enemmän, niin syy pitäisi ymmärtää. oon muutenki ollu ihan raivoissani, vihanen ja kiukkunen koko ajan. 

enkä jaksaisi yhtään enää esittää iloista ja onnellista. 

mutta pakko. koko mun elämä on pakko.

nukuin tänään pidempään. entinen luokkalaiseni herätti minut soitollaan. menin hyytävään ilmaan ulos ja hyppäsin bussiin, ihmisiäkään ei ollut paljoa. huutoa tuli koulussa koska myöhästyin, opettaja ei tykkää siitä. en vain pysty aamuisin nousemaan ylös sängystä, pelkään liikaa seuraavaa päivää. tiedostin sen jo illalla. tämä viikko tulee olemaan pitkä, tunnen sen.

äskön söin ruisleipää ja homejuustoa. kuinka pahaa se olikaan. joskus rakastin homejuustoa ruisleivällä ja tomaatilla. nyt se oksettaa. vielä kerkeän ennen lukiota lenkille..

joo-o. olihan se kiva synttäri viikonloppu.. ensin kaveri feidaa ja seuraavana päivänä toinen kaveri feidaa. mut kivaa silti oli! perjantaina kierrettii luokkalaisen kanssa joitakin baareja ja lauantaina näin ystävää, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan. oli ihana nähdä sitä, kierrettii muutamat paikat ja tanssittii.

tänää alko sit arki ja oli ihan mukavaa koulussaki, paitsi että yksi ihminen mun luokalta lähti. tulee sitä kova ikävä.

syömiset menneet aika normaalisti, eli ei aamupalaa, ja kouluruokailussa syön, sitten illalla yhdeksän-kymmenen aikoihin syön kun tuun kotiin. oon alkanu taas syömään vähemmän. tää ehkä onnistuu. ehkä pääsen nyt siihen maagiseen lukuun ja pysyn siinä.

4tuntia ja 11 minuuttia..

en tiedä mitä tekisi taikka sanoisi.

outoa, sen sanon.

lääkkeet eivät enään auta. lopetin niiden syönnin. ilman että lääkäri antoi siihen lupaa, kerron sille seuraavalla kerralla. terapiassakaan en jaksaisi enään käydä, mutta jos se lähtisi elämästäni niin en kestäisi. kuulen harhoja ja olen itsetuhoinen, masentunut ja ahdistunut, en vaan tällä hetkellä jaksa yrittää panostaa hoitooni. en vain jaksa.

olisin halunnut lähteä jonnekkin, halunnut puhua jollekkin. en edes tiedä kelle olisin voinut mennä tai kelle soittaa. tuntuu jotenkin niin yksinäiseltä. olen vaan tehnyt koulutehtäviä, lenkkeilyt ja tanssinut. se on sitä mun elämää.

joo-o, kirjotin pitkän ja syvällisen tekstin ja se vain katosi, eikä se ollut tallentunut..

------

olen laihtunut. muutama kilo on pudonnut, en ole ehtinyt syömään koulun takia, olen päivät amiksessa ja illat lukiossa. syön koulussa kouluruoan ja seuraavan kerran syön illalla. mun tanssi harrastus on vaan vähän kärsinyt, käyn enään vain kerran viikossa tunneilla, enkä ole paljoa kerennyt käymään lenkeillä tai tehdä mitään muutakaan, iltaisin teen muutamat lihaskunnot ja siinä se onkin. mutta silti olen laihtunut ja tulen vielä lisää laihtumaan. kyllä tää opiskelu kannattaa ihan laihdutuksen kannaltakin.

mutta... 11päivää, enään se helvetin 11päivää siihen kun täytän 18. sitä ollaan odotettu, mutta nyt haluaisin mennä takapakkia, ei vielä ei ei ei. en halua olla viel täysi-ikäinen. jotenkin vain pelkään sitä vastuuta ja kaikkea. hmmm, se ei saa tulla vielä. mutta se tulee, 11päivää!

-------

jospa huomenna sitä tekstiä tulisi enemmän. nyt nukkumaan, öitä!

olen taas kerran ihastunut... mutta tää ei oo kyllä mitää perus settiä, tää on ensimmäinen kerta että musta tuntuu sillä tää saattaa onnistuakkin. jutellaan joka pv mesessä, mutta vaikka ollaan samassa koulussa ni silti siellä välillä esittää ettei näkiskään mua, joskus kyllä moikkaa, mutta harvemmin, sitten taas illalla lentää sellasia juttuja että..

en mennyt tänään lukioon. menin kyllä amikseen, mutta lukioon oli vaikea lähteä, en vain tiedä miksi, tai tiedän en vain kehtaa kertoa. kuulostan vaan niin tyhmältä enkä halua mitään teiniangstia.

nyt tulee muutenkin tylsää tekstiä, päässä ei liiku muuta kun sisko ja sen ongelmat, ehkä huolehdit liikaa mun pikkusiskosta, se on mulle rakas, mut se vaan ei taida oikein tajuta sitä, kun ei halua koskaan apua, eikä se kerro mulle mitään. haluisin että se pystyis puhumaan mulle melkein kaiken kaikesta. haluan olla sille ISOsisko, joka auttaa ja huolehtii. en halua että sille tapahtuu mitään kamalaa.

mutta oon itkenyt ja mun upouudet ripsien pidennykset on siksi pilalla.

kuuntelen pitkästä aikaa Eleanor McEvoyn Sophie -biisiä. tästä tulee aika lailla muistoja, hyviä, että pahoja. silloin kun paino putosi ja tunsin onnistuvani, ja silloin kun makasin osastolla sängyssä, enkä saanut unta, hyviä, että pahoja.

olen syönyt vähän aikaa aika normaalisti. mitä olenko luovuttamassa!? en, en minä luovuta, en minä luovuta koskaan, ennen kuin olen päässyt siihen unelma vartaloon, ja silloin kun olen tyytyväinen itseeni ja minulla on lupa lopettaa.

terapiassa en ole käynyt vähään aikaan, vaikka terapeutti on lähettänyt uusia aikoja, miksi tää uusi terapeutti ei uskalla soittaa? sanon sitä vieläkin "uudeksi", vaikka vaihdosta onkin jo varmaankin yli puoli vuotta jos oikein muistan. se on ja tulee olemaan minulle aina se uusi terapeutti, ei se voi korvata niitä aiempia. näin mun ensimmäisen terapeutin yhtenä päivänä bussissa, se oli omituinen tilanne, ennen jos olen nähnyt sen, oon melkein purskahtanut itkuun. nyt ihan tyynen rauhallisena totesin, että siinä menee minun entinen terapeuttini. ja unohdin sen jälkeen täysin että hän on samassa bussissa.

menin tänään tanssiin, olin viime viikollakin. oli ihana taas vaan antaa liikkeen viedä ja vetää täysiä ja hyppiä ja pomppia ahdistusta pois, opettaja huutaa "liikkukaa kaikki ahdistukset pois, rentouttakaa keho" ja koko ryhmä heiluu, hyppii ja potkii maata. se oli ihanaa, vaikka se omituiselta kuulostaakin. tää vaan on se mun laji!

sisko on luokkaretkellä, on ollu koko viikon, tulee perjantaina takaisin. mulla on ikävä sitä, en vaan halua myöntää sitä, joka on minusta typerää. soitti se mulle kerran ja sanoi että on laihtunut kun on ollut niin pahaa ruokaa ja on liikkunut niin paljon siellä. mua pelottaa että se on laihtunut.

söin tänään salmiakkia. yäk, en edes pidä siitä kauheasti. oli vaan pakko syödä, enkä tiedä miksi, olen ollut nyt vähän aikaa niin etten ole syönyt oikein mitään, tai varsinkaan sellasta mitä en saisi syödä. ja sit meen pilaan sen jollai sellasella mistä en edes pidä.

jospa sitä saisi tänä yönä unta.

eilen illalla raskaan lenkin jälkeen, astuin sisään, kävelin rappuset ylös mun huoneeseen. seisoin siinä vähän aikaa hengästyneenä ja huojuin pikkuisen, tuntui että pyörtyisin. menin makaamaan keskelle lattiaa, maailma pyöri ja musiikki soi täysiä mun kuulokkeista. vaikka se hetki oli periaatteessa tuskanen, mutta silti niin ihana. tuli vanhat ajat mieleen, rakastin silloin sitä tunnetta.

---

nyt olen kohta menossa ystävälle, sanoi että pidetään tyttöjen ilta. ihanaa nähdä sitä pitkästä aikaa, se puhui kaikkea että sillä on ikävä mua ja kyseli että miten voin ja sanoi että on miettinyt paljon mua. olin vähän hämmentynyt. oli ihana huomata että joku välittää.

noni, nyt on ruotsin ja enkun kurssit alotettu. en muuta osaa sanoa, kun että rankkaa tulee olemaan! tanssissakin olen kerennyt olemaan, aina jos on parikin tuntia vapaata, niin liitän niille ajoille mun tanssitunnit.

en oo kerenny syömään kauheesti, se on hyvä, mutta toisaalta se vaikuttaa muhun aika paljon, en pysty kunnolla keskittymään, ja väsyttää ja heikottaa enemmän. ei tee edes mieli ruokaa, koska on koko ajan kiire ja tekemistä. pelkään vaan että alan stressaamaan liikaa. pelkään sitä että tulen kipeäksi ja joudun olemaan pois koulusta, oon syönyt joka pv kaikkia vitamiineja, mutta kurkku on silti jo kipeä. en halua jäädä jälkeen missään aineessa, joten menen vaikka keuhkokuumeessa kouluun.

kuulostan typerältä kun selitän koulusta koko aika, mut oon niin iloinen, koska olen viimein koulussa ja tuntuu ensimmäistä kertaa että siellä menee hyvin ja pystyn olemaan siellä ahdistumatta.

tosi kova väsy. taidan mennä nukkumaan.