kuuntelen pitkästä aikaa Eleanor McEvoyn Sophie -biisiä. tästä tulee aika lailla muistoja, hyviä, että pahoja. silloin kun paino putosi ja tunsin onnistuvani, ja silloin kun makasin osastolla sängyssä, enkä saanut unta, hyviä, että pahoja.

olen syönyt vähän aikaa aika normaalisti. mitä olenko luovuttamassa!? en, en minä luovuta, en minä luovuta koskaan, ennen kuin olen päässyt siihen unelma vartaloon, ja silloin kun olen tyytyväinen itseeni ja minulla on lupa lopettaa.

terapiassa en ole käynyt vähään aikaan, vaikka terapeutti on lähettänyt uusia aikoja, miksi tää uusi terapeutti ei uskalla soittaa? sanon sitä vieläkin "uudeksi", vaikka vaihdosta onkin jo varmaankin yli puoli vuotta jos oikein muistan. se on ja tulee olemaan minulle aina se uusi terapeutti, ei se voi korvata niitä aiempia. näin mun ensimmäisen terapeutin yhtenä päivänä bussissa, se oli omituinen tilanne, ennen jos olen nähnyt sen, oon melkein purskahtanut itkuun. nyt ihan tyynen rauhallisena totesin, että siinä menee minun entinen terapeuttini. ja unohdin sen jälkeen täysin että hän on samassa bussissa.