Olen puhki. Olen niin puhki, etten tiedä jaksanko enään kauaa.

Puoli vuotta sitten luulin olevani onnellinen. Vaikka ihmisiä oli katoamassa ympäriltäni, enkä enään nähnyt ystäviäni, minulle riitti se ihminen ketä rakastan yli kaiken.

Nyt kuitenkin luulen etten enään jaksa, olen niin kulunut ja heitelty ympäriinsä, ja vaikka teen kaikkeni suhteemme eteen, tuntuu ettei se riitä ja olen jo ihan poikki. Silloin kun annoin ystävieni lähteä ympäriltäni, luulin että en tarvitse ketään muuta kuin rakkaani, mutta mitä jos menetän rakkaani, mitä minulle jää?

Rakastan sitä ihmistä kaikista eniten, joka osaa satuttaa minua kaikista eniten.

Haluaisin puhua jollekkin. Vaikka en osaisi nyt edes puhua, sanoisin varmaan vaan jotain loukkaavaa tai tyhmää. Joku joka vaan vaikka olisi siellä puhelimen päässä, eikä puhuisi mitään, mua auttaisi se tieto, että joku kuuntelisi. Tai joku joka halaisi tiukasti ja saisin vain itkeä hänen kanssaan.

En ole nukkunut kunnon öitä vähään aikaan, ja itku tulee useasti päivässä. Itken nytkin, tuntuu etten ole tehnyt mitään muuta koko päivänä kuin itkenyt. Paljon kyyneleitä, kipua ja huutoa.

Itsetuhoiset ajatukset pyörivät päässä. Pelkään, pelkään todella paljon. Ajatukset ovat niin todellisia, huolestuttaa ne. Ottaakohan kukaan niitä tosissaan? Minua ei haittaa vaikka kukaan muu ei ottaisi, mutta se yksi ihminen, se yksi ihminen joka voi minut pelastaa niiltä.